Wowwowwow

Lähteminen on aina ollut tosi vaikeeta mulle. Niitä kertoja on ollut niin monta, kun olen seissyt lentokentällä tai juna-asemalla ja miettinyt että mikään osa minusta ei halua nousta tuohon koneeseen. Kuitenkin aina on tullut lähdettyä ja ikinä en ole sitä katunut. Nyt kun olen jo melkein vuoden suunnitellut ja intoillut tätä reissua, niin jokunen viikko sitten todellisuus iski vasten kasvoja kuin tiiliseinä. Nyt kun lähtö oikeasti koittaa, tuntuu se jotenkin haikeammalta ja raskaammalta.

Tietenkin eniten tulee ikävä perhettä ja ystäviä. Sen kuitenkin tietää, että niihin kaikkein tärkeimpiin ihmisiin tulee pidettyä yhteyttä. Vaikeinta on hyväksyä se, että kaikki ne ihmiset joita olen tottunut näkemään päivittäin eivät enää kuulu mun päivittäiseen elämään. Sitä on vaan niin tottunut näkemään samoja naamoja koulun käytävillä ja pitkin Mikkeliä, että tuntuu hassulta että en enää vaan törmää niihin ihmisiin. Mun mielestä oli ihan parasta, että kun koulussa menin ostamaan kahvia viimeisillä hiluilla niin dexipoika jaksoi huomauttaa siitä joka kerta. Nyt kun Englannissa lähden ostamaan kahvia, ei kenenkään mielestä ole hauskaa kun kaivelen pikkukolikoita esiin.

Tässä viime viikkoina olen käyttänyt aikani melko pitkälti tärkeiden ihmisten kanssa. Olen ollut vaan niin uppoutunut siihen että saan vielä viettää aikaa näiden ihmisten kanssa, että kaikki lähtemisen kannalta olennainen unohtuu. Viime yönä kun olin käymässä nukkumaan, tajusin että pitää jostain keksiä vielä todistus minkä veisin dna:lle jotta saan nettiliittymän poikki, ja että eihän mulla vissiin vakuutusasiat olekkaan ihan kunnossa. Noh, tänään olen sentään saanut hoidettua nettiliittymän poikki.

ps. Kertokaa joku Mikkelissä dexipojalle terkkuja.