Päivä 10

Olen ennenkin reissanut jonkin verran, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa näin idässä - ja näin kaukana itekseni. Monet sanoo minulle että oletpa rohkea ja oletpa reissanut paljon, mutta itse kun katsoo maailman karttaa niin tuntuu että eihän sitä ole vielä missään ollut. Nyt on alkanut Aasia polttelemaan aivan uudella tavalla, tahtoisin niin kovasti lähteä reissaamaan tällekin puolelle palloa. Anyways, tällä kertaa kohteena on vain Shanghai. Aika on mennyt tajuttoman nopeasti, olen ollut jo 10 päivää täällä ja enää 25 päivää niin olen takaisin Englannissa. Hullua!

Olen aloittanut tämän Shanghain reissun nyt kiertelemällä suurimpia turistinähtävyyksiä. Oikeastaan ihan sama minne menee, niin tuntuu että on joutunut turistirysään kun jokapuolella on niin paljon porukkaa. Itseäni se ei nyt sen suuremmin liikuta, tuntee ainakin olevansa taas suuressa maailmassa. Niinkuin jo etukäteen kuulin useammalta eri taholta että täällä on tosi turvallista. Kertaakaan ei ole mikään pelottanut tai tullut turvaton olo. En kuitenkaan kanna koko omaisuuttani mukanani kun olen kaupungilla, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut jännittää että viekö joku sen kameran tai rahapussin laukusta/repusta. Olen täällä kantanut ahkerasti mukanani tuollaista pientä reppua minkä itseasiassa ostin Brasiliasta pari vuotta sitten. Itse kutsun sitä kaupunkirepuksi, koska se on oikeasti aika pieni, mutta sinne mahtuu kaikki mitä päivän ajaksi tarvitsee kaupungille mukaan.

Minulla on täällä käytössäni polkupyörä ja "sähköpyörä". Olen aivan rakastunut tuohon "sähköpyörään" tai mopoon, joka on siis polkupyörän kokoinen mutta missä on moottori ja akku. Tosi kätevä, etenkin tuolla helteessä kuin viilettää niin satunnaisesti iskee tuuli mukavasti kasvoille, eikä ainakaan tule hiki polkiessa. Olen ottanut tavaksi ajaa sillä metropysäkille, jättää pyörän varjoon parkkiin ja jatkaa matkaa metrolla. Useimmiten kun tulen takaisin kotiin niin isken pyörän vaan laturiin kiinni, niin ei ainakaan seuraavalla kerralla lopu akku. Alkuun tuo liikenne jännitti aivan tosissaan. Vaikka muistan kuinka brasiliassa ihmiset ajoivat humalassa liikenneympyröitä väärään suuntaan ja kuinka keniassa ajettiin ojan kautta että päästään muista ohi, niin en silti ole ennen kokenut näin kaoottista liikennettä. Aivan sama minkä väriset liikennevalot palaa, kaikista suunnista ajaa autoja. Ja mopoja. Ja tulee kävelijöitä. Ja aivan sama ajatko suoraan vai käännytkö oikealle tai vasemmalle, se joka ehtii ensin niin menee ensin. Kyllä minulle sanottiin että ei ne länsimaisen päälle aja, mutta ei ne myöskään väistä. Että itse joko röyhkeästi "ajaa alle" tai tekee tilaa. Alkuun ajelin tosi varovasti, ennemmin kävelyteillä kuin autoteillä. Tosi äkkiä liikenteeseen kuitenkin tottui. Yritin aina jäädä himmailemaan jonkun toisen mopon perään ja mennä sen vanavedessä. Äkkiä sen kuitenkin oppi, että päätä täytyy kääntää jokaiseen ilmansuuntaan ennenkuin liikkuu, ja jos kukaan ei ole ajamassa päälle niin voi itse liikkua. Välillä vieläkin pysähdyn liikennevaloihin jos punaiset palaa vaikkei risteyksessä olisi ketään muita. Välillä kuitenkin vaan vilkaiset että aijaa, punaiset palaa mutta kukaan ei ole tulossa tästä, ja painan itse kaasua. Pidemmät etäisyydet ei kuitenkaan kiinnosta, tuo pari kilometriä metropysäkille on aivan sopiva etäisyys minulle.

 

 

 

Mun menopeli

Minulta on myös kyselty että eikö sinulla tule siellä yksinäistä. Ei tule. Olen tässä viimeisen vuoden aikana oppinut olemaan itekseni, ja se on ehkä maailman paras asia osata. Viime kesänä lähdin yksin espanjaan reissaamaan, kun ei kukaan kaveri päässyt lähtemään mukaan. Kertaakaan en edes miettinyt että onko vähän junttia lähteä yksin. Sama nytkin, kertaakaan en ajatellut että yksin lähteminen olisi vaikeaa, ennenkuin ihmiset kävivät sitä kyseenalaistamaan. Englannissa kun sen 9kk olin arkisin seuranani pieni vauva, niin sitä oppi jotenkin vain olemaan. Että osaa olla vaikka ei elämä olisi jatkuvasti niin sosiaalista. Ja oman pään sisällä ei ole niin vaikeaa olla kuin vaan totuttelee oman itsensä seuraan. Olen tässä ensimmäisen viikon aikana (viimeinkin) ehtinyt lukea ensimmäisen game of thrones -kirjan loppuun, kirjoittamaan blogiin (!!) ja tekemään just sitä mitä huvittaa. Kun olen ulkona niin paikalliset tulee kyllä juttelemaan. Sanaakaan en ymmärrä, mutta kyllä ne yrittävät saada keskustelua aikaiseksi. Itse käytän niitä paria sanaa mitä osaan kiinaksi sanoa. Toisaalta tuossa eräänä päivänä sanoin moimoi ihmiselle vaikka piti sanoa kiitos. Seuraavana päivänä olin kaupassa maksamassa ostoksiani ja ajattelin, että älä nyt tällä kertaa mokaa. Sano kiitos tai moimoi, mutta älä vaaan tervehdi. Kuinkas kävikään, kun sain kauppakassini niin hymyilin, sanoin nii hao ja poistuin kaupasta. Ovella sitten pyörittelin päätäni ettei hyvin mennyt tälläkään kertaa.

Jos jokin on vaikeaa ollut niin aikaero on ottanut koville. Ei siis tähän aikaan tottuminen, ihan siinä ensimmäisenä päivänä pääsi tähän aikaan kiinni. Mutta jos haluat viestitellä suomeen/englantiin niin aina saa miettiä aikaeroa. Vaikka olen tosiaan jenkeissä ja brasiliassa ollut, minne aikaero oli yhtä suuri, niin silloin se oli kuitenkin toiseen suuntaan. Nyt itse ehtii tehdä vaikka mitä (aamu)päivän aikana ennenkuin suomessa ja englannissa edes herätään. Ja itse sitten menee nukkumaan ennenkuin muilla tulee edes ilta. Se välillä rassaa, ettei ihmisten kanssa ikinä oikein löydä aikaa jutella. Ja tietysti se, ettei skype toimi. Eikä whatsapp. Tai netflix, instagram, twitter tai mikään muukaan sosiaalinen media. Tekee oikeasti hyvää ettei jatkuvasti pääse puhelimella nettiin (itse en siis pääse puhelimella yhtään mihinkään) ja oikeasti olen täysin onnellinen että facebook toimii ja sen kautta pääsee laittamaan viestejä, mutta kyllä se välillä ottaa päähän kun yhteistä aikaa ei löydy oikein kenenkään kanssa ja minkään muun kuin facebookin kautta ei saa otettua yhteyttä. Mutta niinkuin sanoin, samaan aikaan tekee tosi hyvää. Voin helposti olla koko päivän ulkona, puhelimesta katson vain kelloa eikä edes tunnu siltä että pitäisi päästä nettiin. Illalla kun kotiutuu niin on ihan kiva käyttää läppäriä.

Mulla on ollut aivan huiput kymmenen päivää täällä. Joka päivä oppii tai huomaa jotain uutta, ja illalla kun käy nukkumaan niin on ollut tosi onnellinen siitä päivästä. Ja täällähän tuo lämpö käy kyllä voimille, joka ilta kun olen pistänyt pääni tyynyyn niin olen samantien nukahtanut. Usein tulisi räplättyä puhelinta tai luettua kirjaa helposti useamman tunnin ajan ennenkuin nukahtaa, mutta täällä hyvä että ehtii saada hyvän asennon niin on jo unessa.

Yks mun tän päivän lempparikuvista

Se on jännä miten aina kun on reissussa niin alkaa suunnittelemaan seuraavia reissuja. Matkakuume vaan kasvaa kun matkustaa. Hetken aikaa kun jaksaisi joitain töitä tehdä että saisi rahaa kasaan niin kyllä varmasti lähden taas kaukomaille.