Minulla on pieni viha-rakkaus-suhde tämän blogin pitämisen kanssa. Viime viikolla kirjoitin melko pitkän pätkän päässä pyörineistä ajatuksista ja suunnitelmista, ja kun teksti oli valmis niin se päätti kadota bittiavaruuteen. Pointti oli, että ei elämässä kannata jäädä noudattamaan aina samoja kaavoja, mikä itselläni on tässä tapauksessa lähteminen, vaan kannattaa kokeilla sitä uutta ja tuntematonta, minun tapauksessa jäämistä, vaikka se pelottaisi kuinka helvetisti. Mielessä pyöri maan vaihto, kuinka kesällä ottaisin suunnaksi jonkun toisen euroopan valtion ja katselisin maailman menoa hetkellisesti sieltä. Monen viikon vuoristoradan jälkeen päätin jäädä englantiin. Tarkoituksena olisi etsiä lontoosta töitä ja asua siellä sen aikaa kun hyvältä tuntuu.
Minulla on mielessäni monta ajatusta, mitä haluaisin kirjoitella tänne. Lähipiirissäni useampi ihminen pitää blogia, ja olen niitä urhoollisesti seurannut. On ihailtavaa, miten ihmiset oikeasti kirjoittavat omasta elämästään. Jotenkin en millään jaksa sellaisia jeejeefitness-blogeja, missä ihmisten elämä on aina täydellistä. Kun perustin tämän blogin, tarkoituksena oli kirjoittaa ylös kuulumisia jotta sukulaiset ja kaverit suomessa tietävät mitä minulle kuuluu. Melko äkkiä minulla jäi vaan pyörimään mielessä, että sukulaisia varten tämä blogi on, kerron kivoja juttuja. Siihen se sitten jäikin, kivoja juttuja. Kerroin pintapuoleisesti kuulumisia ja tuntemuksia siitä, miltä ulkomailla asuminen tuntuu. En oikein uskaltanut kirjoittaa mitä minulle oikeasti kuuluu. Pian elämässä alkoi olla niin paljon kaikkea muuta että blogin pito jäi taka-alalle ja unohtui. Selittelin blogin kirjoittamattomuutta kiireellisyydellä, vaikka oikeasti en vain halunnut kirjoittaa ylös asioita mitä minun elämässä oikeasti oli meneillään. Ja ei, ei minulle mitään pahaa ole tapahtunut. Minulla on vain semmoinen olo, että jos kirjoittaisin tänne ylös mitä minulle oikeasti kuuluu, niin helpompaa olisi mennä ulos seisomaan ja huutaa kaikki salaisuudet ääneen naapureiden kuultavaksi, ihan vaan koska täältä netistähän voi kuka tahansa lukea minun kuulumisia. Hölmöä joo, mutta minulle on vaikeaa kirjoittaa ylös niitä oikeita kuulumisia. Tiiättekö, kun kadulla törmäät johonkin hyvän päivän tuttuun ja nopeasti vaihdatte kuulumisia, niin aina kaikille kuuluu tosi hyvää, sillä eihän ne oikeat kuulumiset kuulu muille ihmisille? Mulla on vähän semmonen fiilis tän blogin pitämisen suhteen. Haluaisin kovasti kirjoitella mitä mulle kuuluu ja mitä viime aikoina on tapahtunut, mutta on niin paljon helpompi antaa sellainen pintaraapaisu kiiltokuvaelämään. Ja hei, mulle oikeesti kuuluu tosi hyvää. Laittakaa vaikka viestiä jos haluatte tietää enemmän kuulumisia :)
Olen ollut tässä useamman kuukauden ajan aivan tajuttoman rakastunut englantiin. Seuraavaksi voisinkin kertoa teille niitä asioita mitkä tekee englannista just englannin, miksi tämä maa tuntuu niin kodilta. :)
Oli kiva lukea tätä. I feel you! Varsinkin silloin yli 2 vuotta sitten pyörittelin täysin samoja ajatuksia. Muutaman kerran mielessä poikkesi ajatus että onkohan kukaan ees kiinnostunut mitä mulle kuuluu tai että olenko minä aidosti kiinnostunut siitä mitä muille kuuluu. Ihan greisiä. Tottakai olen ja uskon että kyllä munkin elämän hyvinvointi ainakin muutamia kiinnostaa, vaikken heistä ikinä mitään kuulisikaan tai vaikkei ne multa kysyisikään mitä mulle kuuluu jne jne. Ja tosiaan... oma elämä kaukana kotimaasta on saanut ihan kokonaan toisen sisällön, vähän kuin extra-elämän kaiken sen edellisen lisäksi, ja tempaissut täysin mukaansa - niin hyviin kuin huonompiinkin hetkiin ja sehän on aivan ihanaa! ...ainakin useimmiten ;)
VastaaPoistaItelläni myös joku ihme kirjoituspeikko joistain asioista mitä ei halua kirjoittaa. Ja useimmiten juuri ne kaikkein ihanimmat ja kivoimmat asiat on niitä mitä en uskalla muille avata... vähä niinkuin "kel on on, se onnen kätkeköön". You know... pelkää että jos niitä hehkuttaa, ni varmasti elämä heittää voltin siinä kohtaa ja vie sen kaiken pois.
Hyvää pääsiäistä sinulle Jonna ja temppiä kaikkeen!