Kevättä kohti

Enpä ole blogiani avannut sitten marraskuun lopun jälkeen. Tässä välissä on sattunut ja tapahtunut paljon; suomenvieraita on ollut jopa kolme kappaletta, itse olen viettänyt viikon suomessa, on ollut joulut ja uudetvuodet ja englantia on tullut nähtyä enemmän. En nyt jaksa kuitenkaan listata niitä (teko)syitä, miksi en ole jaksanut kirjoitella, vaan sen sijaan kertoa kuulumisia.

Minulta on viime aikoina kysytty paljon tulevaisuuden suunnitelmista - lähinnä että koska tulen takaisin suomeen. Lennot on jo katsottu valmiiksi, mutta vielä ei ole rahaa niitä varata. Tarkoituksena olisi juhannuskeskiviikkona laskeutua helsinki-vantaalle. Pääsen pitkästä aikaa viettämään juhannusta, ihmettelemään suomen kesäöitä, juhlimaan muutamat rippijuhlat sekä näkemään kaikkia kavereita, perhettä ja sukulaisia. Heinäkuun alusta otan kuitenkin suunnaksi taas Lontoon. Jos asiat menee suunnitelmien mukaan (ja jos suunnitelmat eivät muutu), niin etsin itselleni heinäkuun alusta alkaen Lontoosta töitä ja asetun toistaiseksi sinne. Näitä aupair-hommia jatkan siihen juhannukseen asti.

Nyt kun olen tottunut elämään englannissa, tuntuu hassulta edes ajatella asuvansa jossain muualla. En nyt tarkoita, että viettäisin loppuelämäni täällä. Olen täällä sen aikaa kun tuntuu hyvältä. Sittenkun käy maisemanvaihto mielessä, niin eiköhän tältä pallolta muitakin kohteita löydy. Sen voin kuitenkin sanoa, että en ole muuttamassa takaisin suomeen ihan hetkeen. Tuntuu, että sitä saa selitellä eniten ihmisille, miksi haluan asua ulkomailla, mitä vikaa suomessa on. Ei suomessa mitään vikaa ole. Siellä ei vaan tällä hetkellä ole minulle mitään. Vaikka monet rakkaat ihmiset siellä majailevat, ei se tarkoita että olisin kaikki unohtanut. Tietysti silloin tällöin iskee ikävä, ja sen takia tulenkin suomessa aina välillä kääntymään. Suomi on vaan jo nähty, ja haluan uusia haasteita elämääni. Tämä on ihan oma päätökseni; asua ulkomailla ja teen sen koska haluan niin.

Koti-ikävä ei ole oikein iskenyt. Satunnaisesti on ikävä jotain tiettyä juttua; viime viikkoina se on ollut suomalainen musiikki. Aamulla herätessäni päässäni soi joku kappale, jonka olemassaoloa en edes muistanut. Sitten hoilailen sitä puoliääneen koko päivän. PMMP:tä ja SMG:tä on tullut soiteltua viime aikoina melko paljon. Ruisleipää himoitsen jatkuvasti. En kai muuta kaipaa. Tiestyi toivoisin, että olisin siellä missä kaverit ja perhekin on. Tämän ikävän kanssa osaan kuitenkin elää, kuten jo aiemmin totesin, että olen englannissa koska haluan olla täällä. Jos olisi niin kova ikävä etten osaisi enää olla mitenkään päin niin kyllä minä takaisin tulisin.

En ymmärrä mihin tämä aika oikein katoaa. Ensi viikolla on jo maaliskuu. Yritän nyt taas parantaa tapani tämän blogin pitämisen suhteen. Olen kuitenkin (toivottavasti) huomenna myymässä läppärini pois, kun tämä melko turhaan tuolla huoneen nurkassa seisoo. Yritän vaikka sitten puhelimella näppäillä blogijuttuja aina välillä.


ps. Kävin viikonloppuna luistelemassa ekaa kertaa vuosiin. Voin kertoa että kyllä sitä kiidettiin niinkuin ei ois mitään taukoa ollu välissä, ja minulta jopa kysyttiin että miten ihmeessä osaan luistella takaperin. No okei, jos olisin ollut suomessa niin kai mulle olis vaan naurettu, ja tää mun huima ihailijajoukko oli kaks lasta. Kuitenki - en kaatunut kertaakaan!